Niin kauan kuin muistan, karismasta on sanottu, että sitä ei voi oppia eikä opettaa. Joillakin sitä on ja joillakin ei, ja that´s it. Samalla kuitenkin karismaa on pidetty mahdottomana mitata tai purkaa tekijöihinsä.
Käytettyäni reilun kymmenen vuoden ajan kehopsykoterapian menetelmiä sekä oman näyttelemiseni työkaluina että metodina näyttelijöiden opettamisessa, olen tullut siihen päätelmään, että ”karisma” on yksinkertaisen väärinymmärryksen uhri.
Sana karisma juontaa muinaiskreikan sanasta charisma, jolla on ollut kaksi täysin erillistä merkitystä:
1) Jumalilta saatu armolahja, erikoinen kyky tai taito.
2) Miellyttävä, puoleensavetävä ominaisuus ihmisessä.
Nämä kaksi merkitystä ovat ajan saatossa ikään kuin sulautuneet yhteen, ja sekaannus on valmis.
Sanan ensimmäinen merkitys on edelleen käytössä uskonnollisissa yhteisöissä, joiden doktriineihin kuuluvat keskeisenä seurakuntalaisten Jumalalta saadut niin sanotut armolahjat, kuten rukouksella parantaminen, kielillä puhuminen ja niin edelleen. Näistä minulla ei valitettavasti ole omakohtaista kokemusta. Jälkimmäinen merkitys on se arkisempi, josta nyt puhun.
Karismaa on vasta hiljattain alettu tutkia vakavasti. Laajasti palkittu, johtamisen psykologiaa tutkinut Ronald E. Riggio on määritellyt karisman olevan yhdistelmä spontaania ilmaisua ja kontrollia. Näiden kahden suhdetta karismaattinen ihminen pystyy itsessään säätelemään tilanteeseen sopivaksi.
Kun puhutaan karismasta, puhutaan usein myös läsnäolosta. Sisäinen läsnäolon tila ihmisessä synnyttää ulospäin vaikutelman, jota kutsumme karismaksi. Jos siis osaamme synnyttää sisällemme läsnäolon, muutumme muiden silmissä karismaattisiksi.
Miten tuo läsnäolo sitten syntyy? Pyrittyäni kohti läsnäolon tilaa parikymmentä vuotta näyttelijänä ja viimeiset kymmenen vuotta yrittäen auttaa muita kulkijoita samalle polulle, olen huomannut pari asiaa.
Ensinnäkin läsnäolo on kuten kaikki taidot. Alku on täynnä nopeita oivalluksia ja löytöjä. Aloittelijan taito karttuu eksponentiaalisesti. Mutta kuten mitään muutakaan taitoa, läsnäoloa ei opita täydellisesti päivässä. Vaikka ”läsnäolon teorian” hallitsisikin, karismaattisen olomuodon tietoisesti päälle kytkeminen ja päällä pitäminen vaatii aina työtä. Työ on tehtävä meissä olevien läsnäoloa vastustavien voimien ja tottumusten kanssa.
Meidän on uudestaan ja uudestaan kärsivällisesti suostuteltava itsemme siihen, mikä meille on kaikkein luonnollisinta ja tuottaa suurinta iloa. Olemaan tässä ja nyt.
Uskallan silti täysin vilpittömin mielin ja sydämin sanoa, että jokainen tuon taidon opettelemiseen käytetty aika sekä emotionaalinen ja taloudellinen panostus on maksanut itsensä moninkertaisesti takaisin.
Jos jätämme pois omat ja läheistemme vakavat sairaudet, luonnonkatastrofit ja muut välittömästi omaamme tai läheistemme henkeä mahdollisesti uhkaavat seikat, meille jää oikeastaan vain yksi todellinen ongelma. Muut ihmiset.
Tai jos olen vähän eksaktimpi, ainoa ongelmamme on omat tunteemme. Se, mitä tunnemme muiden ihmisten seurassa, heitä kohtaan, tunteet, jotka meissä syntyvät muiden tekojen, sanojen tai käytöksen johdosta. Jos taas täysin vetäydymme muiden ihmisten seurasta tai päätämme olla välittämästä kenestäkään pätkääkään, elämä tuskin muuttuu yhtään helpommaksi. Ainakaan pitkällä tähtäimellä.
Jos voisimme päättää, mitä tunnemme, elämämme olisi tietenkin upeaa. Yhdysvalloissa myydään vuosittain yli kahdeksan miljardin dollarin edestä kirjoja, joiden sanoma voidaan kiteyttää suurin piirtein näin: Se, mitä ajattelet, aiheuttaa sen, mitä tunnet. Muuta ajatuksesi, niin tunteesi muuttuvat. Eli joka Jamppa ja Janna vaan rupeaa ajattelemaan positiivisia ajatuksia, niin elo muuttuu auvoksi. Ajatuksiahan voi ohjailla kuin hiirenosoitinta ruudulla. Eikö? Tarvitseeko tästä edes keskustella?
Jostain syystä näitä kirjoja kuitenkin tuotetaan joka vuosi uusia ja uusia. Ja ihmiset ostavat niitä, koska ovat ilmeisesti edelleen onnettomia. Onko mahdollista, että tämä yksinkertaisen nerokas ohje ei itse asiassa olekaan käyttökelpoinen? Tietysti kirjoihin sisäänrakennettu vastaus kuuluu: Jos elämäsi ei muutu positiiviseksi, et ajattele tarpeeksi positiivisesti. Oma vika. Osta uusi kirja. Ehkä sitten tajuat.
Keskiössä syyllisyys
Uskon itse tämän ajattelutavan suosion perustuvan sen keskiössä olevaan syyllisyydentunteeseen. Onnettomat ihmiset tuntevat helposti syyllisyyttä omasta onnettomuudestaan. Niinpä he ovat valmiita hyväksymään teorian, joka kertoo heidän itse aiheuttavan oman surkeutensa ajattelemalla vääriä ajatuksia. Teoria tuntuu oikealta, koska se itse asiassa vahvistaa ja tukee tätä epämääräistä syyllisyydentunnetta, joka puolestaan on merkittävä osatekijä heidän kärsimyksessään.
Minä uskon, että emme voi ohjata tunteitamme, ainakaan niin suoraviivaisesti, kuin self help -bisnes meille uskottelee. Sen sijaan tunteemme ohjaavat meitä ja varsinkin ajatuksiamme. Paljon enemmän, kuin itsellemme myönnämmekään, ja nimenomaan tunteet, joista emme ole tietoisia.
Onko tämä mahdollista? Tunteita, joista emme ole tietoisia? Kyllä se on. Olen riittävän monessa workshopissa ja ryhmäterapiassa riittävän monta kertaa kuullut tämän tyyppisiä lauseita: ”Nyt mä tajusin, että mä olen koko ajan helvetin vihainen. Mä tunnen vihaa. Kummallista. Emmä ollu tajunnu.” tai ”Itse asiassa mä äsken ymmärsin, että mä olen ollut aina pettynyt kaikkiin mun ystäviini.”
Nämä oivallukset syntyvät tilanteessa, jossa ihminen alkaa keskittyä havaitsemaan, mitä hän itse asiassa pohjimmiltaan todella tuntee. Ja kun nämä tunteet saadaan tietoiseen käsittelyyn, niiden valta vähenee, ne ohjaavat meidän toimintaamme vähemmän. On enemmän mahdollista tehdä rationaalisia, harkintaan perustuvia ratkaisuja. Siksi puhun tunteista. En minä halua, että joka työpaikalla itketään ja huudetaan ja puhutaan koko ajan tunteista. Minä haluan, että työpaikoilla on ihmisiä, jotka tietävät mitä tuntevat ja pystyvät erottamaan tunteen ja toiminnan. Rationaalisia, aikuisia ihmisiä, jotka kunnioittavat tunteitaan, omiaan ja muiden. Joutumatta kuitenkaan niiden riepoteltaviksi.
Toisenlainen lääke
Minä en kannusta ketään muuttamaan itsessään mitään. Ainakaan tänään. Ainakaan suoraviivaisella päätöksellä. Minä kannustan ihmisiä etenemään kohti syvempää ja kirkkaampaa ymmärrystä siitä, mitä he tuntevat. Jotta se, mitä he tietämättään tuntevat ei ohjaisi heidän elämäänsä pelkääjän paikalta. Tässä vaihtoehtoinen resepti merkitykselliseen elämään: Älä yritä muuttaa ajatuksiasi tai tunteitasi. Yritä ainoastaan tulla niistä tietoisemmaksi. Tietoiset ajatukset ja tunteet vaikuttavat aivan eri tavalla kuin tiedostamattomat. Tietoisuus mahdollistaa valinnat. Tiedostamattomien voimien varassa olemme tuuliajolla, emmekä edes ymmärrä olevamme.
Itse syön samaa lääkettä. Ei se aina hyvältä maistu eikä muuta hetkessä kaikkea. Eteneminen tällä tiellä on välillä hidasta, usein ennustamatonta, yllätyksellistäkin, mutta se toimii. Se muuttaa ihmistä.
Esitän tässä artikkelissa mallin, joka kuvaa erilaisia tapojamme reagoida ulkoisiin ja sisäisiin impulsseihin. Impulssi tässä yhteydessä tarkoittaa ärsykettä, yllykettä, ideaa tai sisäistä tarvetta tai tapahtumaa, joka aiheuttaa meissä halun toimia ja reagoida. Elossa ollessamme meidän käytettävissämme oleva energiamme vaihtelee hetkestä toiseen. Kun energiataso nousee, se aiheuttaa meissä halun ja tarpeen toimia, impulssin.
Ihminen on äärettömän monimutkainen kokonaisuus, eikä liene koskaan mahdollista luoda kattavaa mallia kaikista niistä sisäisistä ja ulkoisista voimista ja vaikuttimista, joiden piirissä olemme. Tässä käsittelemäni neljän kategorian malli on mielestäni kuitenkin varsin käyttökelpoinen yrittäessämme ymmärtää reaktioitamme. Nämä neljä kategoriaa, reaktiomallia tai reaktiotyyliä ovat: Impulsiivinen, Repressiivinen, Depressiivinen ja Spontaani.
Impulsiivinen reaktiomalli (Arvaamaton ja karismaattinen johtaja)
Nimensä mukaisesti impulsiivinen toiminta on suoraa ja suodattamatonta seurausta impulssista. Impulsiivista käytöstä leimaa välittömän mielihyvän etsintä ja eräänlainen arvaamattomuus ja vaaran tunne; tunne siitä, että mitä tahansa voi tapahtua. Voimakkaat tunneilmaisut kuuluvat myös impulsiiviseen tyyliin. Impulsiivisuus on osa sitä erityislaatuisuutta, jota ihailemme lapsissa. Kun lapsi saa idean maalata stereot piimällä, hän ryhtyy toimeen miettimättä seurauksia. Samalla tavoin aikuinen impulsiivisesti toimiva henkilö toteuttaa itseään usein miettimättä toimintansa seurauksia. Ero aikuisen ja lapsen välillä on tietysti tässä yhteydessä se, että aikuinen joutuu teoistaan eri tavalla vastuuseen. Vielä kehittyvälle lapselle sallitaan asioita, joita aikuisen ihmisen käytöksessä ei pidetä normaalina tai toivottavina.
Pitkälle vietynä ja jatkuvana aikuisen toimintatapana impulsiivisuus saattaa olla yksilön ja hänen ympäristönä kannalta hyvin tuhoisaa. Impulsiivisuuteen taipuvaisen ihmisen elämään liittyvät usein myös erilaiset riippuvuudet eli addiktiot. Keskeistä impulsiiviselle toiminnalle on se, että itse motiivi tai impulssin aiheuttaja (jokin tarve, tunne, ajatus) on toiminnan aikana suurelta osin tietoisuuden ulkopuolella tai painettuna tiedostamattomaan. Ihminen saattaa kuitenkin tulla tietoiseksi toimintaan ajaneista vaikuttimista impulsiivisen toiminnan jälkeen. Silti yllykkeen taas seuraavan kerran voimistuessa rationaalinen harkinta hämärtyy ja impulsiivinen toiminta ottaa vallan.
Impulsiivisuus on usein voimakkaasti kytköksissä luovuuteen. Tämä onkin loogista, sillä yhtenä luovuuden määritelmänä voidaan pitää kykyä kuulla ja tuoda voimallisesti näkyviin omia sisäisiä näkyjä, viettitarpeita, tunteita ja kokemuksia. Usein näin tehdessään ja taidetta luodessaan taiteilija joutuu siirtämään sivuun yhteiskunnan ja sosiaalisen järjestyksen standardit ja normit. Monesti suurin ja merkittävin taide onkin sellaisten ihmisten luomaa, jotka eivät omassa elämässään koskaan onnistuneet sopeutumaan yhteiskuntaan tai elinaikanaan vakiinnuttamaan asemaansa. Eivät edes siinä määrin, että olisivat kyenneet hankkimaan siedettävän toimeentulon. Voima, joka sai heidät luomaan vailla estoja, tuhosi heidät sosiaalisesti.
Repressiivinen reaktiomalli (Tiukkapipoinen ja etäinen johtaja)
Repressiota voidaan kutsua myös tukahduttamiseksi. Sana repressio muodostuu kahdesta osasta ”re-” ja ”pressio”. Tämä tarkoittaa suurin piirtein suomennettuna ”takaisin painamista” tai ”vasta-paineistusta”. Alkuperäinen paine on impulssi, joka ihmisessä syntyy ja joka aiheuttaa tarpeen toimia. Vastapaine eli repressio on tämän alkuperäisen impulssin estämiseen pyrkivä voima. Repression olemukseen kuuluu, että sekä alkuperäinen impulssi että sen torjunta, repressio, ovat suurelta osin yksilön tiedostamattomia. Kyse on opitusta automaatiosta, jossa ei-toivotuksi koettua impulssia seuraa automaattisesti impulssin tiedostamaton tukahduttaminen.
Repressiivinen toiminta on enimmäkseen opittujen yhteiskunnallisten normien ja standardien tottelemista. Näin toimien on mahdollista saavuttaa yhteisön hyväksyntää ja kunnioitusta. Hintana on kuitenkin usein osittainen yhteyden menetys omiin sisäisiin tarpeisiin ja tunteisiin. Repressioon taipuvaiselle ihmiselle tyypillisiä tunnusmerkkejä ovat tunne-elämän kapeus, luovuuden puute ja haluttomuus tarvittaessa poiketa jo tehdyistä suunnitelmista. Voimakas repressio luo ulospäin vaikutelman älyn ja rationaalisuuden hallitsemasta ihmisestä, johon on kuitenkin vaikea kokea yhteyttä tunnetasolla. Repressioon taipuvainen ihminen on myös empatiakyvyltään rajoittunut ja usein kykenemätön luottamaan intuitioonsa ratkaisuja ja valintoja tehdessään.
Jatkuvana reaktiomallina repression suurimpiin haittoihin kuuluu mielihyvän katoaminen. Sisäisten impulssien automaattinen tukahduttaminen sulkee pois tietoisuudesta sekä impulssin että sen tukahduttamisen, ja seurauksena voi olla kokemus itsestä vieraantumisesta sekä tunne epämääräisestä tyhjyydestä. Voimakas repressio aiheuttaa myös usein yksinäisyyden kokemuksen, sillä se vaikeuttaa yhteyden luomista muihin ihmisiin tunnetasolla. Suuri osa nykyaikaisesta psykoterapiasta ja psykoanalyysistä keskittyy juuri repression purkamiseen ja alkuperäisten impulssien ja tarpeiden tiedostamiseen. Tavoitteena on lisätä yksilön tietoisuutta siitä, miksi hän kieltää itseltään tarvitsemiaan asioita ja kuinka hän voisi sallia ne itselleen rakentavassa muodossa.
Depressiivinen reaktiomalli (Välinpitämätön ja pohdiskeleva johtaja)
Kolmas ongelmallinen tapa suhtautua sisäisen ja ulkoisen maailman vaatimusten väliseen ristiriitaan on depressio. De-pressio tarkoittaa jotakuinkin ”paineen poistamista”. Depressiivinen reaktio laskee yksilön energiatasoa kokonaisuudessaan. Tällöin myös impulssit heikkenevät siinä määrin, että ne eivät enää vaadi sen enempää välitöntä toteuttamista kuin tukahduttamistakaan. Depressioreaktio on havaittavissa kaikissa elävissä organismeissa. Kun yksilö tai organismi kokee mahdollisuutensa vaikuttaa omaan tilanteeseensa olemattomiksi, on tietyssä mielessä viisasta lopettaa voimien tuhlaaminen kamppailuun ja asettua eräänlaiseen energiansäästötilaan.
Depressiiviseen reaktiomalliin kuuluu siis keskeisesti energian vähyys. Vähäinen energia ja impulssien heikkous mahdollistavat korkeamman tietoisuuden itsessä tapahtuvista impulsseista. Nyt en puhu siis kliinisestä, vakavasta depressiosta, jossa energiaa on liian vähän edes tällaiseen älylliseen havaitsemiseen. Itse asiassa mikä tahansa näistä kolmesta tähän mennessä käsitellystä reaktiomallista on pitkään jatkuessaan ja kärjistyessään tuhoisa yksilön hyvinvoinnin kannalta.
Depressiivinen reaktiomalli mahdollistaa siis samaan aikaan energialtaan heikon tunne-elämän sekä suhteellisen korkean tietoisuuden olemassa olevista (nyt heikoista) sisäisistä impulsseista. Tämä tietoisuus on mahdollista juuri siksi, että impulssien heikkous tekee niistä vähemmän uhkaavia. Siksi tarve torjua niitä tiedostamattomilla defensseillä (kuten esimerkiksi repressio) vähenee. Ainoa, mikä puuttuu, on energia ja sen mukana tuleva kyky toimia. Depressiivisessä tilassa on mahdollista tarkkailla ja havaita, mutta ulkopuolelta, ikään kuin osallistumatta varsinaisesti elämään. Niinpä mielihyvän väheneminen on keskeistä myös tässä mallissa.
Spontaani reaktiomalli (Innostava ja ihmisläheinen johtaja)
Spontaania reaktiomallia voidaan nimittää myös terveen aikuisen reaktiomalliksi. Spontaani reaktio sisältää tietoisen yhteyden impulssiin sekä tietoisuuden ja ymmärryksen impulssin luonteesta ja olemuksesta. Samaan aikaan on mahdollista tehdä realistisia arviointeja ja päätelmiä siitä, mikä olisi paras tapa toimia suhteessa kulloinkin kyseessä olevaan impulssiin. Yksilö kykenee tietoiseen päätöksentekoon siitä, toteutetaanko impulssin vaatimus heti ja sellaisenaan, lykätäänkö sen toteuttamista myöhemmäksi vai jätetäänkö se kokonaan toteuttamatta.
Spontaanin ihmisen tunnusmerkkejä ovat luovuus, huumorintaju, kypsä ja tasapainoinen tunne-elämä, empatiakyky, vastuullisuus, kyky lykätä mielihyvän saavuttamista sekä myös terve kyky nauttia ja kokea mielihyvää silloin, kun siihen on sopiva aika ja ympäristö. Spontaani toiminta on jossain määrin ennustettavaa, mutta ei tylsää tai vailla yllätyksiä. Spontaani ihminen kykenee tekemään ja noudattamaan suunnitelmia mutta osaa myös tarvittaessa improvisoida tai muuttaa jo tehtyjä suunnitelmia havaitessaan tämän tarpeelliseksi.
Keskeistä spontaanissa toiminnassa on siis jatkuva tietoisuus itsestä ja vaikuttavista voimista prosessin joka vaiheessa. Tämä on repressiiviseen ja impulsiiviseen reaktiomalliin nähden oleellinen ero. Spontaani ihminen ei ole ”automaattiohjauksella” vaan itse tietoinen tekemistään valinnoista, niiden syistä ja todennäköisistä seurauksista. Hän pystyy onnistuneesti sovittamaan yhteen sekä sosiaalisen roolinsa vaatimukset että sisäisen minänsä tarpeet. Hän on oman elämänsä ohjaaja ja siksi myös tietoinen vastuustaan oman elämänsä suunnasta. Tällainen ihminen koetaan yleensä automaattisesti johtohahmoksi, koska hän selvästi pystyy johtamaan itse itseään ja näin ollen luontevasti myös muita ihmisiä.
Tietoisuuden lisääminen
On ilmeistä, että malleista viimeinen eli spontaani reaktiomalli on monin tavoin toimivin. Kuinka sitten voimme ruokkia itsessämme mahdollisuutta spontaaniin toimintaan? Vastaus on mielestäni: lisäämällä tietoisuutta itsestämme. Jos opimme ymmärtämään, hyväksymään ja ennen kaikkea tiedostamaan omat impulssimme, saamme mahdollisuuden siirtyä pois opituista automaattisista reaktiotavoista ja pääsemme valitsemaan oman, kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten sopivan tavan. Parhaalla tavalla tarkoitan sellaista toimintaa tai reaktiota, joka ottaa huomioon mahdollisimman suuren määrän erilaisia tekijöitä. Voimme esimerkiksi samaan aikaan säilyttää elävyytemme ja yhteyden omiin tarpeisiimme ja kuitenkin toimia yhteisön tai yhteisen tavoitteen kannalta tuottavalla tavalla.
Tietoisuutta itsestä voidaan harjoittaa ja harjoitella monin tavoin. Uskoakseni itsensä tuntemaan oppimisen prosessi ei ole puhtaasti älyllinen tai varsinkaan metafyysinen. Ollakseen todellinen ja kestävä, sen on ankkuroiduttava fyysiseen todellisuuteen, kehoomme. Kehossamme voimme oppia havaitsemaan tunteita, tarpeita ja impulsseja. Voimme oppia ymmärtämään, mitä ne haluavat meille kertoa ja miten ne haluavat toteutua. Ja kun ne on tuotu alitajunnan pimeästä tietoisuuden valoon, voimme itse aikuisina käyttää omaa valtaamme vastuullisesti ja tehdä päätöksiä siitä, miten me noihin sisäisiin voimiin suhtaudumme ja missä määrin ja millä tavoin ohjaudumme niiden mukaan.
Tällainen prosessi ei suinkaan ole helppo tai edes kivuton. Koska me kaikki olemme eläneet elämäämme jossain määrin kieltäen itseämme tai ollen sokeita omille motiiveillemme, saatamme järkyttyä tai pettyä, kun alamme todella katsoa ja havaita sisäistä todellisuuttamme ja sen dynamiikkaa. Tämän alkujärkytyksen ja siitä toipumisen jälkeen meille avautuu uusi ja kiinnostava maailma, jonka tutkimiseen huomaamme olevamme enemmän kuin motivoituneita. Onhan kyse, ei enemmästä, eikä vähemmästä, kuin elämästämme, itsestämme ja kohtalostamme.
Sitä, mitä et itsessäsi rakasta, et koskaan opi tuntemaan. Sitä, mitä et itsessäsi tunne, et voi hallita. Sitä, mitä et voi itsessäsi hallita, hallitsee sinua. Siispä: Katsokaamme itseämme rakastaen ja hyväksyen. Silloinkin, kun se mitä näemme, ei vastaa kuvaa siitä, mitä toivoisimme olevamme. Vain näin voimme tulla siksi, mitä todella haluamme olla. Omaksi itseksemme.
